Korkeuksiin vai maapinnan alapuolelle?

Jokaisen nousun jälkeen voi tulla vastaan jyrkkä pudotus. Oletteko huomanneet, että jonkuin onnistumisen jälkeen jokin menee aina ihan pakosti pieleen. Joillakin tämä sääntö pätee aina! Mutta miksi? Monen tutkijan mielestä me luomme itse 80 prosenttia meidän elämästään ja on ihan turhaa sanoa, että olet vain huono onninen tai, että elämäsi vain menee niin. Väärin. Et saa ikinä sanoa huonosti omasta elämästäsi tai ennustaa, että jokin menee huonosti. Ei elämä ollut yhtä huono silloin kun synnyit. Ei kukaan ole valmiiksi päättänyt, että hei nyt ollaan tälle ihmiselle oikein ilkeitä ja tehdään hänen elämästään paskaa. Kaikki on vain kiinni sinusta ja sinun tekemisistä.

Jos menisit kertomaan koko maailmalle, että olet huono jossakin, he uskovat. Ja sitten sinä olet huono siinä ja kaikki tietävät siitä. Sinä pilaat sun oman elämän sillä, että hyväksyt omat ongelmat antamatta itselleen armoa. Et edes yritä muuttaa tilannetta. Menet virran mukana.

MIKSI?

Tietääkö kukaan siitä, että kaiken voi muuttaa omien halujensa mukaan. Js sinä haluat olla rikas ja "kova tyyppi", mene ja kouluttaudu, tee töitä sen eteen. Maailmassa ei ole sellaista ongelmaa, mitä ei voi ratkaista. (Kuolema on eri asia.) Jos oikeesti haluat jotakin, sinä teet KAIKEN, jotta unelmasi toteutuisi ja eläisisit sitä unelmien elämää ja tekisit sitä mitä sinä todellakin haluat.

Elämä on kuin pyörällä ajaisi, silloin kuin on vaikeaa, tiedät, että olet nousussa. Ja sitten, kun olet saavuttanut sen haluamasi korkeuden, pitää myös osata pysyä siinä tasulla koko ajan, muuten seuraa jyrkkä pudotus.

Älä elä maapinnan alapuolella, tee muutos.

Maailman huiput.

Me kaikki teemme päivittäin erilaisia päätöksiä. Päätämme elämämme pienistä asioita. Niin pienistä ja ehkä teidän mielestä huomaamattomista, että ette huomaakaan miten vaihdatte ja luotte teidän maailmaa. Huomaatte vain ne suurimmat päätökset ja pohditte niitä todella pitkää, ilman hyvää vaihtoehtoa. Te mietitte päänne puhki asioilla, jotka eivät edes ole ne tärkeimmät. Ja sitten taas alkaa valitus siitä, että elämä menee pilalle. Päättäkää jo, mitä te oikeesti haluatte saavuttaa tässä maailmassa ja menkää sitä kohden. Ei teidän tarvitse elää jonkun toisen elämää. Miksi ihmeessä monet yrittävät elää jonkun muun elämää, kun omakin on vielä ihan kesken. Ei teistä tule mitään suurempaa tai hienompaa, jos olette joku muu kuin te itse. Omalla itsellään voitte saavuttaa mitä mahdottomia huippuja.

Ei vuortakaan päivässä valloiteta!

Aamulla tehdyt päätökset kuten; heräätkö nyt vai viiden minuutin päästä, syötkö aamupalaa vai jätätkö lounaaseen, puetko lempipaidan vai valitsetko sen uudemman... Nämä kaikki vaikuttavat päiväsi kulkuun. Kannattaa miettiä, sillä aamutoimeet vaikuttavat päivääsi, iltatoimeet vaikuttavat taas aamuusi. Ne suurimmat päätökset eivät ole ollenkaan vaikeita, jos tietää mitä elämältään haluaa.

Päätä ajoissa ja elä itseäsi varten.

Over the rainbow.

Jokaisella on joskus vaikeaa. Se on ihan yhtä luonnollista kuin hymyileminen. Se on yhtä luonnollista, kuin hengittäminen. Melkein.. Yritän tässä parhaillaan uskotella näitä asioitani itselleen, mutta turhaan. Olen vieläkin sitä mieltä, että, kun on vaikeaa, nousen ylöspäin ja, kun on kaikki liian helppoa maa saattaa horjahtaa jalkojen alta. Pidän haasteista. Niitä pitää olla koko ajan. Jos minulla ei ole tarpeeksi kiireitä ja haasteita, saatan löytää aikaa rentoutumiselle ja, jos sitä löytyy, minun on vaikeata enään palata takaisin.

Voin myöntää, että ennen lomani alkua aivoni menivät talviunille, tunteeni kylmenivät ja pääni lämpeni, joka tarkoittaa sitä, että koko lomani aikana olin, kuin transsissa. Tätä ei toivoisi edes vihollisille. Niin karmiva oli tunne. Se tuntui unelta, painajaiselta, hypnoosilta, josta en päässyt mitenkään pois. Se tuntui siltä, että yritin juosta joltakin pakoon, pakoon pääsemättä. Ehkä juoksin itseäni pakoon, koko ajan itseäni perässä ongelmani ympärillä. Vai oliko edes niitä ongelmia? Olikohan pääni seonnut ja antanut minun ymmärtää, että minulla oli ongelmia. Ehkä kaikki ei ollutkaan niin huonosti, kuin olin kuvitellut. Saattaa olla, että olen vain kaivannut sääliä, yhtä naurettavaa sääliä, kuin yhtä naurettavaa rakkautta, jota mielestäni en saa ikinä tarpeeksi. Miksi en saa sitä ikinä tarpeeksi? Miksi ajatus tuntuu niin säälittävän naurettavalta? Todella typerää! Saanhan minä rakkautta jokapuolelta ihan tarpeeksi ja huomiota, sitähän minä saan tarpeeksi, mutta mitä en saa muka tarpeeksi?

Ehkä kaipaan ihmistä, joka uskoisi kaikkeen mihin minä ryhtisin. Jonkun ihmisen, joka ei ole äiti. Joku ihminen, joka on jo elämässäni, hän on vain matkoilla.. Tänä yönä hän on toivottavasti jo tulossa takaisin. Hänen poisso-olon aikana olen saannut paljon aikaa miettimistä varten, mutta jonkun syyn takia en ole käyttänyt sitä aikaa, vaan sieluni oli lomalla. Ja nukuin aina kun oli mahdollista, sänkyni tuntui omituisen mukavalta näinä päivinä.

Nyt vuoden vaihdutuaan , alkaa minulla myös uusi elämä ja uusi minä tulen huomenna valloittamaan maailmaa. Uudet ajatukset, uusi huone, uusi lukukausi, uudet haasteet, uudet kiireet, uusi terveys... ;))) Jatketaan parhain päin!

Vaikeaa saa olla välillä jokaisella, mutta muistakaa, jos haluaa nähdä sateenkaaren on jaksettava odottaa sateen loppumista.