Voin myöntää, että ennen lomani alkua aivoni menivät talviunille, tunteeni kylmenivät ja pääni lämpeni, joka tarkoittaa sitä, että koko lomani aikana olin, kuin transsissa. Tätä ei toivoisi edes vihollisille. Niin karmiva oli tunne. Se tuntui unelta, painajaiselta, hypnoosilta, josta en päässyt mitenkään pois. Se tuntui siltä, että yritin juosta joltakin pakoon, pakoon pääsemättä. Ehkä juoksin itseäni pakoon, koko ajan itseäni perässä ongelmani ympärillä. Vai oliko edes niitä ongelmia? Olikohan pääni seonnut ja antanut minun ymmärtää, että minulla oli ongelmia. Ehkä kaikki ei ollutkaan niin huonosti, kuin olin kuvitellut. Saattaa olla, että olen vain kaivannut sääliä, yhtä naurettavaa sääliä, kuin yhtä naurettavaa rakkautta, jota mielestäni en saa ikinä tarpeeksi. Miksi en saa sitä ikinä tarpeeksi? Miksi ajatus tuntuu niin säälittävän naurettavalta? Todella typerää! Saanhan minä rakkautta jokapuolelta ihan tarpeeksi ja huomiota, sitähän minä saan tarpeeksi, mutta mitä en saa muka tarpeeksi?
Ehkä kaipaan ihmistä, joka uskoisi kaikkeen mihin minä ryhtisin. Jonkun ihmisen, joka ei ole äiti. Joku ihminen, joka on jo elämässäni, hän on vain matkoilla.. Tänä yönä hän on toivottavasti jo tulossa takaisin. Hänen poisso-olon aikana olen saannut paljon aikaa miettimistä varten, mutta jonkun syyn takia en ole käyttänyt sitä aikaa, vaan sieluni oli lomalla. Ja nukuin aina kun oli mahdollista, sänkyni tuntui omituisen mukavalta näinä päivinä.
Nyt vuoden vaihdutuaan , alkaa minulla myös uusi elämä ja uusi minä tulen huomenna valloittamaan maailmaa. Uudet ajatukset, uusi huone, uusi lukukausi, uudet haasteet, uudet kiireet, uusi terveys... ;))) Jatketaan parhain päin!
Vaikeaa saa olla välillä jokaisella, mutta muistakaa, jos haluaa nähdä sateenkaaren on jaksettava odottaa sateen loppumista.